Post by Deleted on May 6, 2016 12:08:07 GMT 2
// radioaktiivi & Scott
Ei ollut ensimmäinen eikä todennäköisesti viimeinenkään kerta, kun rakkaat vanhemmat olivat pakottaneet Zoen edustamaan Sauveterreja muuan pippaloissa, koska olivat itse estyneitä saapumaan paikalle. Kyseiset kissanristiäiset olivat – siis sikäli mikäli Zoe oli oikein ymmärtänyt (rehellisyyden nimissä mainittakoon, ettei hän ollut kuunnellut äitinsä selitystä mitenkään äärimmäisen tarkasti) – jonkin sortin ison rahamieskihon 50-vuotissyntymäpäivät, jotka järjestettiin hulppean viiden tähden hotellin juhlasalissa. Zoen vanhemmat olivat luonnollisesti tarjonneet Sauveterre-hotellia venueksi ikään kuin sovittelevana eleensä siitä, etteivät itse päässeet paikalle, mutta juhlakalu oli lopulta vuokrannut tilat kilpailevalta yritykseltä. Kenties ihan silkkaa piruuttaan?
Niin tai näin, Zoe oli siis päätynyt kaupungin kerman kammottavaakin kammottavampien kekkereiden vastentahtoiseksi uhriksi. Aluksi hän oli tietysti kieltäytynyt kunniasta, mutta kun isi oli uhannut jäädyttää luottokortit A, B ja C, oli vahvan, itsenäisen ja riippumattoman nuoren naisen pakko alistua kohtaloonsa. Niinpä hän nyt istui asianmukaisesti laittautuneena sievästi omalla paikallaan pitkän ruokapöydän ääressä juhlakalun nelikymppisen sisaren ja satunnaisen pankinjohtajan keskimmäisen pojan välissä. Juhlakalun sisar ei ollut koko illan aikana vilkaissutkaan Zoen suuntaan, mikä ei välttämättä ollut maailman suurin tappio – täti vaikutti kovin koppavalta ja yrmeältä ilman dialogiakin. Toisella puolella istuva arviolta parikymppinen nuorukainen sen sijaan oli pitkin iltaa selittänyt jonkinlaisesta kansainvälisestä tietokonepeliturnauksesta, jossa oli sijoittunut kärkikolmikkoon. Unelmailta.
Kun illallinen oli vihdoin ja viimein ohi, siirtyi juhlakansa ruokasalista juhlasalin puolelle. Seinustoille oli sijoitettu joitain pienempiä pöytäryhmiä ja penkkejä seurustelua varten, ja ne vaikuttivatkin olevan suuremmassa suosiossa kuin tilan keskelle raivattu tanssilattian tapainen. Juhlaväen keski-iällä oli kenties jotain tekemistä asian kanssa, joskin Zoe oli aikaisemminkin todistanut vanhojen kurppienkin tanssijalan vipattavan riittävän boolin siemailun jälkeen. Zoe kulutti noin puoli tuntia pujottelemalla seurueiden poikki ja tervehtimällä kaikkia vähänkään tärkeitä henkilöitä, joiden tervehtimisen tärkeyttä äiti oli erityisesti painottanut. Juhlakalun kuiva juhlapuhe tuli kuitenkin kuin tilauksesta, sillä vastattuaan varmasti ainakin sadatta kertaa uteluihin vanhempiensa poissaolosta oli Zoe jo vähitellen valmis pyyhkimään naurettavan tekohymyn kasvoiltaan ja haistattamaan pitkät koko porukalle.
Se hyvä puoli huonoja vitsejä (joille kaikki tietysti teennäisesti nauroivat) sisältävässä puheessa tosin oli, että ihmisten keskittäessä huomionsa esiintymislavalla pönöttävään ukkoon, oli Zoen suhteellisen helppo livahtaa kenenkään huomaamatta käytävän puolelle. Poskia pakottanut tekohymy vaihtui tuskaiseen irveeseen ja maailman raskaimpaan huokaukseen välittömästi, kun hän oli varma olevansa näkö- ja kuuloetäisyyden päässä lähimmistä juhlijoista. Ajan säälittävän hidasta kulumista sadatellen neiti Sauveterre otti kurssin kohti käytävän päässä olevaa terassin ovea. Valtava, pramea terassi kiersi periaatteessa melkein koko rakennuksen ja sinne olisi ollut käynti myös juhlasalin suurista lasiovista, mutta kiertoreitin valitseminen tuntui turvallisemmalta ratkaisulta. Olisi ollut perheen imagon kannalta noloa, jos Zoe olisi bongattu liukenemassa paikalta kesken upean syntymäpäiväpuheen. Täytyisi vain muistaa varoa ajautumasta juhlasaliin antavien ikkunoiden äärelle.
Raitis ilma (tai niin raitis kuin kaupunki-ilma nyt ylipäätään saattoi olla) oli tervetullut piristysruiske kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti tunkkaisen meiningin jälkeen. Zoe venytteli antaumuksella niskojaan ja hengitteli viileää iltailmaa. Noin kymmenen sekunnin kuluttua hän kuitenkin totesi meditaatioharjoituksen olevan yhtä tyhjän kanssa, ja kaappasi käsiinsä koristetyynyn lähimmästä sohvaryhmästä. Tyynyn hän vei saman tien kasvoilleen vaimentaakseen turhautuneen huutonsa. Tiedä millaisia otsikoita paikalliset lehdet olisivat muuten repineet mystisestä villipedon rääkäisystä Mallory Cityn yössä.
Aikansa tyynyyn kiljuttuaan Zoe tunsi kuin tunsikin lievää helpotusta. Ehkä hän tämän avulla selviäisi vielä muutaman hetken seurustelusta ilman pysyvien mielenterveysvaurioiden riskiä. Ehkä. Milloinkohan oli sosiaalisesti hyväksyttävä aika kadota paikalta? Sitä masentuneena spekuloiden Zoe kääntyi ympäri asetellakseen tyynyn takaisin sohvalle. Vasta tässä vaiheessa hän huomasi, ettei ollutkaan terassilla yksin.
”Jesusfuckingchrist” soljui neitokaisen suusta puoliautomaattisesti ja tuskin kuuluvasti, koska säikähdys sai äänen purkautumaan huulilta lähinnä kimeänä pihinänä. Jokin järkytyksestä kumpuava alkukantainen reaktio oli varmaan sekin, että käsissä ollut tyyny heitettiin ajattelematta kohti tuota äkisti pimeydestä bongattua hahmoa samalla, kun kavahdettiin itse pari askelta taaksepäin. Pulssi kävi sellaisilla kierroksilla, ettei Zoe olisi koskaan edes villeimmissä kuvitelmissaan osannut ennakoida pääsevänsä moisiin lukemiin kyseisen kaltaisilla kinkereillä. Muutaman sekunnin yllätyksestä toivuttuaan ja tilannetta prosessoituaan tummaverikkö tajusi kuitenkin erheensä, ja kiiruhti tyynyväkivallan uhrin avuksi.
”I’m so sorry”, Zoe pahoitteli osaamatta päättää lääppisikö käsillään tuntemattoman miehen kasvoja vahinkoja tarkastellakseen vai kumartuisiko poimimaan tyynyn maasta vai tekisikö mitään. ”Are you alright?” Hermostunut sormien koukistelu kävi kai sekin paremman puutteessa. ”I thought I was alone and then I saw you and I panicked and, I mean, why are you creeping around like that, I didn’t… Jesus…” Zoe oli jo syyllistämässä hyökkäyksensä uhria, kunnes ymmärsi välillä hengittää. Muutaman rauhoittumiseen tähtäävän syvän hengenvedon jälkeen aivot saivatkin riittävästi happea keskittyäkseen tärkeimpään.
”So, um… How long have you been standing there, anyway?”
Zoe puraisi vaivaantuneen oloisesti alahuultaan ja katseli uhriaan varovasti alta kulmain, mahdollisimman muina naisina. Olihan sentään olemassa olemattoman pieni mahdollisuus, ettei toinen ollut todistanut hänen tyynyyn kohdistunutta tunteenpurkaustaan vain hetkeä aiemmin. Eikö ollutkin?
Ei ollut ensimmäinen eikä todennäköisesti viimeinenkään kerta, kun rakkaat vanhemmat olivat pakottaneet Zoen edustamaan Sauveterreja muuan pippaloissa, koska olivat itse estyneitä saapumaan paikalle. Kyseiset kissanristiäiset olivat – siis sikäli mikäli Zoe oli oikein ymmärtänyt (rehellisyyden nimissä mainittakoon, ettei hän ollut kuunnellut äitinsä selitystä mitenkään äärimmäisen tarkasti) – jonkin sortin ison rahamieskihon 50-vuotissyntymäpäivät, jotka järjestettiin hulppean viiden tähden hotellin juhlasalissa. Zoen vanhemmat olivat luonnollisesti tarjonneet Sauveterre-hotellia venueksi ikään kuin sovittelevana eleensä siitä, etteivät itse päässeet paikalle, mutta juhlakalu oli lopulta vuokrannut tilat kilpailevalta yritykseltä. Kenties ihan silkkaa piruuttaan?
Niin tai näin, Zoe oli siis päätynyt kaupungin kerman kammottavaakin kammottavampien kekkereiden vastentahtoiseksi uhriksi. Aluksi hän oli tietysti kieltäytynyt kunniasta, mutta kun isi oli uhannut jäädyttää luottokortit A, B ja C, oli vahvan, itsenäisen ja riippumattoman nuoren naisen pakko alistua kohtaloonsa. Niinpä hän nyt istui asianmukaisesti laittautuneena sievästi omalla paikallaan pitkän ruokapöydän ääressä juhlakalun nelikymppisen sisaren ja satunnaisen pankinjohtajan keskimmäisen pojan välissä. Juhlakalun sisar ei ollut koko illan aikana vilkaissutkaan Zoen suuntaan, mikä ei välttämättä ollut maailman suurin tappio – täti vaikutti kovin koppavalta ja yrmeältä ilman dialogiakin. Toisella puolella istuva arviolta parikymppinen nuorukainen sen sijaan oli pitkin iltaa selittänyt jonkinlaisesta kansainvälisestä tietokonepeliturnauksesta, jossa oli sijoittunut kärkikolmikkoon. Unelmailta.
Kun illallinen oli vihdoin ja viimein ohi, siirtyi juhlakansa ruokasalista juhlasalin puolelle. Seinustoille oli sijoitettu joitain pienempiä pöytäryhmiä ja penkkejä seurustelua varten, ja ne vaikuttivatkin olevan suuremmassa suosiossa kuin tilan keskelle raivattu tanssilattian tapainen. Juhlaväen keski-iällä oli kenties jotain tekemistä asian kanssa, joskin Zoe oli aikaisemminkin todistanut vanhojen kurppienkin tanssijalan vipattavan riittävän boolin siemailun jälkeen. Zoe kulutti noin puoli tuntia pujottelemalla seurueiden poikki ja tervehtimällä kaikkia vähänkään tärkeitä henkilöitä, joiden tervehtimisen tärkeyttä äiti oli erityisesti painottanut. Juhlakalun kuiva juhlapuhe tuli kuitenkin kuin tilauksesta, sillä vastattuaan varmasti ainakin sadatta kertaa uteluihin vanhempiensa poissaolosta oli Zoe jo vähitellen valmis pyyhkimään naurettavan tekohymyn kasvoiltaan ja haistattamaan pitkät koko porukalle.
Se hyvä puoli huonoja vitsejä (joille kaikki tietysti teennäisesti nauroivat) sisältävässä puheessa tosin oli, että ihmisten keskittäessä huomionsa esiintymislavalla pönöttävään ukkoon, oli Zoen suhteellisen helppo livahtaa kenenkään huomaamatta käytävän puolelle. Poskia pakottanut tekohymy vaihtui tuskaiseen irveeseen ja maailman raskaimpaan huokaukseen välittömästi, kun hän oli varma olevansa näkö- ja kuuloetäisyyden päässä lähimmistä juhlijoista. Ajan säälittävän hidasta kulumista sadatellen neiti Sauveterre otti kurssin kohti käytävän päässä olevaa terassin ovea. Valtava, pramea terassi kiersi periaatteessa melkein koko rakennuksen ja sinne olisi ollut käynti myös juhlasalin suurista lasiovista, mutta kiertoreitin valitseminen tuntui turvallisemmalta ratkaisulta. Olisi ollut perheen imagon kannalta noloa, jos Zoe olisi bongattu liukenemassa paikalta kesken upean syntymäpäiväpuheen. Täytyisi vain muistaa varoa ajautumasta juhlasaliin antavien ikkunoiden äärelle.
Raitis ilma (tai niin raitis kuin kaupunki-ilma nyt ylipäätään saattoi olla) oli tervetullut piristysruiske kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti tunkkaisen meiningin jälkeen. Zoe venytteli antaumuksella niskojaan ja hengitteli viileää iltailmaa. Noin kymmenen sekunnin kuluttua hän kuitenkin totesi meditaatioharjoituksen olevan yhtä tyhjän kanssa, ja kaappasi käsiinsä koristetyynyn lähimmästä sohvaryhmästä. Tyynyn hän vei saman tien kasvoilleen vaimentaakseen turhautuneen huutonsa. Tiedä millaisia otsikoita paikalliset lehdet olisivat muuten repineet mystisestä villipedon rääkäisystä Mallory Cityn yössä.
Aikansa tyynyyn kiljuttuaan Zoe tunsi kuin tunsikin lievää helpotusta. Ehkä hän tämän avulla selviäisi vielä muutaman hetken seurustelusta ilman pysyvien mielenterveysvaurioiden riskiä. Ehkä. Milloinkohan oli sosiaalisesti hyväksyttävä aika kadota paikalta? Sitä masentuneena spekuloiden Zoe kääntyi ympäri asetellakseen tyynyn takaisin sohvalle. Vasta tässä vaiheessa hän huomasi, ettei ollutkaan terassilla yksin.
”Jesusfuckingchrist” soljui neitokaisen suusta puoliautomaattisesti ja tuskin kuuluvasti, koska säikähdys sai äänen purkautumaan huulilta lähinnä kimeänä pihinänä. Jokin järkytyksestä kumpuava alkukantainen reaktio oli varmaan sekin, että käsissä ollut tyyny heitettiin ajattelematta kohti tuota äkisti pimeydestä bongattua hahmoa samalla, kun kavahdettiin itse pari askelta taaksepäin. Pulssi kävi sellaisilla kierroksilla, ettei Zoe olisi koskaan edes villeimmissä kuvitelmissaan osannut ennakoida pääsevänsä moisiin lukemiin kyseisen kaltaisilla kinkereillä. Muutaman sekunnin yllätyksestä toivuttuaan ja tilannetta prosessoituaan tummaverikkö tajusi kuitenkin erheensä, ja kiiruhti tyynyväkivallan uhrin avuksi.
”I’m so sorry”, Zoe pahoitteli osaamatta päättää lääppisikö käsillään tuntemattoman miehen kasvoja vahinkoja tarkastellakseen vai kumartuisiko poimimaan tyynyn maasta vai tekisikö mitään. ”Are you alright?” Hermostunut sormien koukistelu kävi kai sekin paremman puutteessa. ”I thought I was alone and then I saw you and I panicked and, I mean, why are you creeping around like that, I didn’t… Jesus…” Zoe oli jo syyllistämässä hyökkäyksensä uhria, kunnes ymmärsi välillä hengittää. Muutaman rauhoittumiseen tähtäävän syvän hengenvedon jälkeen aivot saivatkin riittävästi happea keskittyäkseen tärkeimpään.
”So, um… How long have you been standing there, anyway?”
Zoe puraisi vaivaantuneen oloisesti alahuultaan ja katseli uhriaan varovasti alta kulmain, mahdollisimman muina naisina. Olihan sentään olemassa olemattoman pieni mahdollisuus, ettei toinen ollut todistanut hänen tyynyyn kohdistunutta tunteenpurkaustaan vain hetkeä aiemmin. Eikö ollutkin?